Kotimaisen verkkovalvontalainsäädännön valmistelu alkaa. Suomessa tarvitaan nyt avointa keskustelua yksityisyyden suojasta ja viranomaisten toimivaltuuksien rajoista.
Hallitus ilmoitti äskettäin ryhtyvänsä valmistelemaan siviili- ja sotilastiedustelua koskevaa lainsäädäntöä, joka antaisi laajat valtuudet verkkovalvontaan Puolustusvoimille ja Supolle. Erityisen hälyttävää on, että oikeusministeriö ryhtyy ”toimenpiteisiin perustuslain tarkistamiseksi”. Nykyisellään perustuslaki ei salli yksityisyyden suojan rajoittamista kansallisen turvallisuuden perusteella.
Keskustelua yksityisyyden suojasta ja viranomaisten toimivallan rajoista tarvitaan kipeämmin kuin koskaan.
Laajaa kritiikkiä valvontahanketta kohtaan
Valvontahanketta on kritisoitu voimakkaasti niin järjestöjen, valtiosääntöoikeuden asiantuntijoiden, liikenne- ja viestintäministeriön kuin tele- ja ohjelmistoalan yritystenkin taholta. Hankkeen pohjalla oleva alustava mietintö valmisteltiin ilman riittävää ihmisoikeusnäkökulmaa. Mikäli hanke etenee alustavan suunnitelman mukaisesti, suomalaisten viranomaisten syyniin joutuu tavallisia ihmisiä, jotka eivät ole antaneet valvontaan mitään aihetta.
Automatiikasta huolimatta massavalvonta on neulan etsimistä heinäsuovasta.
Paitsi että laajamittainen verkkovalvonta loukkaa ihmisoikeuksia, se on nykytiedon valossa myös tehotonta. Yksi ilmeinen syy tehottomuuteen on verkkoliikenteen silkka määrä ja räjähdysmäinen kasvu. Automatiikasta huolimatta massavalvonta on neulan etsimistä heinäsuovasta. Se vaatii mittavia resursseja, jotka ovat pois perinteisemmästä ja tuloksellisemmasta poliisi- tai tiedustelutyöstä.
Verkossa tapahtuvan viestinnän salaaminen ei myöskään ole rakettitiedettä. Vakavaan kansainväliseen rikollisuuteen osalliset tai kansallista turvallisuutta uhkaavat salaliittolaiset osaavat suojata viestinsä.
Poliisilla on jo nyt käytössään salaisia tiedonhankintakeinoja ja salaisia pakkokeinoja. Telekuuntelu ja televalvonta ovat jo mahdollisia tuomioistuimen luvalla tiettyjen vakavien rikosten paljastamiseksi, estämiseksi tai selvittämiseksi. Nyt julkistettu hanke tähtää huomattavasti laajempaan valvontaan.
Verkkovalvonta loukkaa oikeutta yksityisyyteen
Verkkovalvonnan kannattajat korostavat, että Suomeen ei olla luomassa Yhdysvaltojen mallin mukaista massavalvontajärjestelmää ja käyttävät mieluusti kiertoilmausta ”tietoliikennetiedustelu”. Verkkovalvontaa on myös vähättelevästi verrattu liikenteen seuraamiseen ja rekisterinumeroiden keräämiseen.
Metadata tietää missä liikut, kertoo kenen kanssa olet tekemisissä ja saa sopivasti tulkittuna kenet tahansa näyttämään epäilyttävältä.
Verkkovalvonta loukkaa vakavasti oikeutta yksityisyyteen, vaikka tiedustelua ei kohdistettaisi viestin sisältöön, vaan pelkästään niin sanottuun metadataan, kuten paikka- ja hakutietoihin ja siihen kenelle viestittelemme. Metadata saattaa itse asiassa paljastaa enemmän ja arkaluonteisempia seikkoja kuin käyttämämme sanat. Lisäksi metadataa on tarjolla helposti ja runsaasti, sillä älylaitteet taskussamme tuottavat sitä jatkuvasti. Metadata tietää missä liikut, kertoo kenen kanssa olet tekemisissä ja saa sopivasti tulkittuna kenet tahansa näyttämään epäilyttävältä.
Kyse ei ole siitä, onko tekemisissämme jotain, mikä ei kestäisi päivänvaloa. Mallikansalainenkaan ei haluaisi kotiinsa jatkuvaa kameravalvontaa, ulkopuolista varjostamaan arkipäiväisiä liikkeitään tai tuntematonta kuuntelemaan läheisten välillä tapahtuvaa yksityistä keskustelua.
Suomella ei onneksi olisi resursseja toteuttaa sellaista häpeilemättömän läpitunkevaa ja kaikkialle ulottuvaa vakoilujärjestelmää, jonka Yhdysvallat liittolaisineen salaa loi. Liikaan sinisilmäisyyteen ei silti ole varaa. Jo alustavissa kotimaisissa suunnitelmissa esikuvina esiteltiin kritiikittömästi muiden maiden massavalvontajärjestelmiä ja NSA:n lobbauksen uhreja. Myös Suomi on jo tehnyt yhteistyötä NSA:n kanssa. Ihmisoikeuksien näkökulmasta Suomeen esitetty tiedustelujärjestelmä on syvästi ongelmallinen.
Toimivaltuuksista on käytävä kriittistä keskustelua
Suomalaiset ovat perinteisesti luottaneet poliisiin ja muihin viranomaisiin vankasti. Demokraattisessa yhteiskunnassa tarvitaan yhtä kaikki avointa keskustelua. Kansallinen turvallisuus on kuitenkin käsite, joka epämääräisyydessään ja laveudessaan on omiaan tukahduttamaan kriittisen keskustelun.
Valtion ja yksittäisten ihmisten turvallisuuden takaaminen on yksi valtion perustehtävistä ja tärkeää myös perus- ja ihmisoikeuksien valossa. Yhtä tärkeää on, että käymme avointa keskustelua viranomaistoiminnan rajoista ja siitä, miten laajoja toimivaltuuksia – ja perusoikeuksiemme rajoituksia – tulee hyväksyä kansallisen turvallisuuden nimissä.
Teksti Mikko Aarnio. Kirjoittaja työskentelee Amnestyn Suomen osastossa oikeudellisena asiantuntijana ja on erikoistunut mm. digitaalisiin oikeuksiin.
Amnestyn blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.