Suomalainen Brigita Krasniqi ja ruotsalainen Mehjar Azzouz puolustavat Amnestyn aktivisteina jatkuvasti ihmisarvoa. Molemmat nuoret uskovat, että kaukaisessa tulevaisuudessa ihmisoikeusaktivisteja ei enää tarvita.
Ulkona tihuttaa ja aamupäivä on harmaa Nuuksiossa. Sisällä Hotelli Nuuksiossa on kuitenkin innostunut – ja hieman väsynyt – tunnelma. Amnestyn vuosittain järjestettävä Nordic Youth Conference on juuri päättymässä. Joukko nuoria Amnesty-aktiiveja kaikista Pohjoismaista on ollut koolla neljän päivän ajan. Sivupöydässä lounasaikaan ruotsalainen ja suomalainen aktivisti sulattelevat viikon antia.
Ruotsalaiselle Mehjar Azzouzille, 17, ja suomalaiselle Brigita Krasniqille, 19, kokous on ollut voimaannuttava. Ympärillä on ollut ihmisiä, joille ei tarvitse selittää, miksi ihmisoikeuksilla on merkitystä. Sitä joutuu aktivistina perustelemaan yllättävän usein. Krasniqin mukaan ihmisoikeuspuolustajille naureskellaan.
Miksi en tekisi tätä? Ihmiset, joita autamme, ovat samanlaisia ihmisiä kuin mekin.
”Koen, että meidän maissamme monet pitävät työtämme typeränä ja ihmettelevät, miksi teemme tätä. Minulle työ on normaalia ja tuntuu kuin olisin kotonani. Miksi en tekisi tätä? Ihmiset, joita autamme, ovat samanlaisia ihmisiä kuin mekin”, jyväskyläläinen Krasniqi pohtii.
Göteborgista kotoisin oleva Azzouz nyökyttelee vieressä. Hän kertoo kohtaavansa paljon arvostelua kampanjoidessaan koulussaan.
”Minun koulussani suurin osa oppilaista vihaa Amnestya. He ajattelevat, että olemme liian passiivisia tai ovat eri mieltä joidenkin kampanjoiden kanssa”, Azzouz sanoo. ”Mutta siihen tottuu. Se motivoi minua entisestään.”
”Joo, se saa haluamaan tehdä enemmän”, Krasniqi täydentää.
Amnesty on hyvä
Tälle aktivistikaksikolle Amnesty on edustanut nuoresta asti jotain hyvää. Krasniqi kertoo tukeneensa Amnestya aina. Hänen perheensä joutui aikoinaan pakenemaan sotaa Kosovosta. Azzouzista tuli Amnesty-aktiivi vuosi sitten, kun hän aloitti lukion – tosin hänkin kertoo tukeneensa Amnestya lapsesta asti, sillä hänen vanhempansa olivat ihmisoikeusaktiiveja. He joutuivat lähtemään aikoinaan itsevaltaisesta Syyriasta.
”Ehkä olen puolueellinen, koska Amnesty auttoi vanhempiani, kun he saapuivat Ruotsiin”, Azzouz sanoo.
Ihmisoikeustyö on aikaa vievää ja voittoja tulee usein vasta vuosien – tai vuosikymmenten – työn tuloksena. Helpompaakin ajanvietettä tai harrastuksia voisi varmasti keksiä. Mikä saa kaksi nuorta käyttämään aikaansa jossain kaukana olevien, tuntemattomien ihmisten puolustamiseen?
Krasniqi kuvailee ihmisoikeustyötä vuokraksi, jota hän maksaa tälle planeetalle. Perheen kokema sota vaikuttaa hänen ajatteluunsa.
Minun velvollisuuteni on auttaa – se on kenen tahansa velvollisuus ihmisenä.
”Niin voi käydä kenelle tahansa. Se tapahtui minun perheelleni ja heidän ystävilleen. Minun perheeni eli normaalia elämää, kunnes asiat menivät pieleen. Tiedän, miltä se tuntuu. Koen siksi, että minun velvollisuuteni on auttaa – se on kenen tahansa velvollisuus ihmisenä”, Krasniqi sanoo.
”Juuri niin. Ja aktivismi antaa myös paljon. Se palkitsee ja sitä kautta pääsee tapaamaan niin monenlaisia ihmisiä”, Azzouz jatkaa.
Monella ihmisellä on Amnestysta jopa ylevä mielikuva ja kansainvälisen oikeuden kiemurat tai vieraiden maailmankolkkien monimutkaiset tilanteet voivat tehdä järjestöstä pelottavan lähestyä. Järjestö saattaa tuntua ulkopuoliselle etäiseltä, ja siksi kynnys liittyä mukaan toimintaan voi olla korkea.
”Kyse ei ole aina edes siitä, että ihmiset olisivat laiskoja toimimaan. He voivat olla ujoja”, Krasniqi pohtii. ”Muutama vuosi sitten ajattelin, että amnestylaiset ovat niin koulutettuja ja fiksuja, että se jännitti. Mutta kun pääsee sisään, myös jännityksestä pääsee eroon.”
Azzouzin mielestä lääke tähän on konkretia. Kun on tarjota selkeää tekemistä, ihmisiä on helpompi saada mukaan. Krasniqille ja Azzouzille itselleen yksi keskeinen aktivismin muoto on tiedon levittäminen, esimerkiksi tempauksen järjestäminen koululla tai tietty Facebook-status.
”Kirjoitan jatkuvasti Facebookiin. Jos minusta ei kuulu sosiaalisessa mediassa, kaverini alkavat kysellä, onko tapahtunut jotain”, Krasniqi nauraa.
Monenlaisia teemoja, monenlaisia tapoja toimia
Göteborgissa monissa kouluissa on omat aktivistiryhmänsä tavallisten paikallisryhmien lisäksi. Sieltä myös Azzouzin aktivismi on lähtenyt käyntiin. Koulun ovilla on helppoa käydä keskustelua, jakaa tietoa polttavista ihmisoikeuskysymyksistä ja kerätä allekirjoituksia vetoomuksiin. Azzouz on ollut mukana järjestämässä myös tapahtumia koulullaan. Kerran aktivistit lavastivat häät, joissa raiskattu joutuu avioitumaan raiskaajansa kanssa. Kaikki tulivat kyselemään, mistä on kyse.
”Olen nyt niin nolona, koska meillä ei ole mitään tuollaista”, keväällä ylioppilaaksi kirjoittanut Krasniqi nauraa. ”Minulla on tunne, että lähes kaikki muut maat ovat Suomea aktiivisempia.”
”Ruotsissakin se vaihtelee. Monissa kaupungeissa on vain paikallisryhmiä, eikä toiminta ole niin isoa kuin meillä”, Azzouz toppuuttelee.
Pakolaiskysymykset ja rasisminvastainen taistelu ovat nyt ajankohtaisia aiheita, joten ne nousevat nuorten puheissa esiin. Myös Nordic Youth Conferencen huipentuma oli pakolaistempaus, jonka nuoret aktivistit järjestivät sisäministeriön edessä. Tarkoitus oli muistuttaa myös Suomen hallitusta vastuun kantamisesta.
”Tuli kokemus siitä, että on voimakas ja muuttaa asioita. Se oli palkitsevaa”, Azzouz kertoo.
Mutta ei kampanjointi pyöri vain pakolaisten ympärillä. Krasniqi kertoo sukupuolten tasa-arvon olevan toinen hänelle erityisen tärkeä asia.
”Minä seuraan eniten hlbtqi-asioita, feminismikysymyksiä ja nyt olen päässyt sisälle pakolaisten oikeuksiin liittyviin juttuihin”, Azzouz pohtii.
Kun nuoret aktivistit kampanjoivat, he saavat vastata paljon arvosteluun. Nuorten aktivistien mielestä usein joutuu puolustamaan sellaisia ihmisoikeuksia, joiden kohdalla keskustelun pitäisi olla jo takana. Haukkuja tulee paljon esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvässä kampanjoinnissa. Sellaista on vaikea ymmärtää.
”Jopa silloin, kun kampanjoimme kuolemanrangaistusta vastaan, jotkut ihmiset kertovat kannattavansa sitä. Se tuntuu käsittämättömältä”, Azzouz sanoo.
Krasniqi kertoo kokeneensa paljon vähättelyä, kun hän puhuu naisten oikeuksista. Jotkut ihmiset kyseenalaistavat sen, tarvitseeko Suomessa kampanjoida naisten oikeuksien puolesta, kun muualla asiat ovat vielä huonommin.
”Sanotaan, että menepä Pakistaniin katsomaan, miten huonosti asiat ovat siellä”, Krasniqi sanoo. ”Sitten kutsutaan mielensä pahoittajaksi ja käsketään olemaan hiljaa, koska täällä asiat ovat hyvin. Mutta usein näin puhuvat ovat itse etuoikeutettuja. Ainakin Suomessa he ovat usein valkoisia miehiä, jotka ovat etuoikeutetussa asemassa.”
Ihmisoikeudet puolustuskannalla
Molemmat kokevat, että ihmisoikeudet ovat joutuneet puolustuskannalle etenkin keskustelussa, jota käydään pakolais- ja siirtolaiskysymyksistä.
”Vanhempani sanovat, ettei tällaista ollut aiemmin. Vaikka rasismia oli, se ei ollut näin avointa. Ja se ulottuu laajemmalle, poliittiselle tasolle asti”, Krasniqi sanoo.
Samanlaisen muutoksen on huomannut myös Azzouz. Hänen mielestään rasistisia ulostuloja esittävät kokeilevat kepillä jäätä ja voivat mennä yhä pidemmälle. Azzouzin mielestä aktivistien pitää jaksaa levittää sinnikkäästi oikeaa tietoa sekä oikoa perättömiä ennakkoluuloja ja huhuja. Krasniqi vaatii myös poliitikoilta vastuunkantoa, jotta vihapuheiden leviäminen saadaan pysähtymään.
”Kosovossa pyritään aina pysäyttämään vihapuhe heti alkuunsa, koska siellä tiedetään, mihin se voi johtaa. Koen, että Suomessa se kuitataan liian helposti. Pääministerimme ei ole puolustanut meitä tai tuominnut tarpeeksi selvästi rasismia.”
Ihmisoikeustyön kyseenalaistaminen näkyy laajemminkin kuin katukampanjoinnissa ja nettipalstoilla. Vuoden 2016 alussa julkaistussa vuosiraportissa Amnesty varoitti, että maailmalla on käynnissä ihmisoikeudet kyseenalaistava kehitys. Vaarassa eivät ole pelkästään ihmisoikeudet, vaan myös niiden suojelemiseksi vuosikymmenten ajan rakennetut instituutiot, kuten YK:n ihmisoikeuselimet ja Kansainvälinen rikostuomioistuin. Miltä tämä kaikki näyttää nuorten silmin? Mikä on heidän mielestään ihmisoikeuksien tulevaisuus? Vastaus isoon kysymykseen tulee molemmilta nopeasti ja epäröimättä. Nuorten aktivistien mielestä peliä ei todellakaan ole menetetty.
”Haluan olla optimisti. Minä uskon, että monet ihmiset haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi etenkin nyt, kun he näkevät maailman tilan”, Azzouz sanoo.
Minä haluan, että voin joskus kertoa lapsilleni, että teidän äitinne oli ihmisoikeusaktivisti, mutta niitä ei tarvita enää.
”Minä haluan, että voin joskus kertoa lapsilleni, että teidän äitinne oli ihmisoikeusaktivisti, mutta niitä ei tarvita enää”, Krasniqi lisää.
”Niinpä!” Azzouz komppaa. ”Yksi puhujista täällä konferenssissa sanoi, että Amnestyn tavoite on tehdä itsensä lopulta tarpeettomaksi.”
”Tämä on varmaan ainoa työ, josta toivoo lopulta saavansa potkut”, Krasniqi nauraa.
Teksti Aishi Zidan
Kuvat Pinja Tavasti
Artikkeli on alun perin julkaistu Amnesty-lehdessä 3/2016.