Ilmastokeskustelun keskiössä tulisi olla kaikkien ihmisten yhteiset oikeudet. Silti ihmisoikeudet jäivät pahasti paitsioon Madridin ilmastokokouksessa.
Vuosi 2019 jää historiankirjoihin massiivisista ilmastomarsseista. Moni toivoi, että tutkijoiden ja mielenosoittajien jakama huoli ympäristöstä näkyisi myös Madridin ilmastokokouksen päätöksissä.
Toisin kävi. Rikkaat ja teollistuneet maat estivät vaikuttavien ilmastotekojen edistämisen itsekkäällä ja lyhytnäköisellä politiikalla.
Kokoukseen osallistuneet maat totesivat kyllä, että ilmastokriisille on tehtävä jotain ja mieluusti nopeasti. Silti päättäjät epäonnistuivat tarpeellisten ja aidosti kunnianhimoisten suunnitelmien tekemisessä.
Valtioiden tasolla tehtävät ilmastositoumukset ovat miljoonille ihmisille elämän ja kuoleman kysymys. Madridin kokouksen löysät loppukaneetit ovat märkä rätti niiden ihmisten kasvoille, jotka kärsivät ilmastokriisistä eniten.
Rikastumista köyhimpien kustannuksella
Maailman rikkaimmat valtiot ovat jo vuosia tehneet tiliä ympäristömme kustannuksella. Samaan aikaan kaikista köyhimmät valtiot kärsivät ilmastokriisin seurauksista eniten.
Madridissa päättäjillä oli mahdollisuus tunnistaa ja tunnustaa tämä historiallinen epätasapaino. Heillä oli mahdollisuus kantaa vastuunsa luonnonkatastrofien järkyttävistä seurauksista.
Sen sijaan sitoutumukset lisärahoituksesta, jolla korvattaisiin ilmastonmuutoksen vahinkoja ja menetyksiä kehittyville valtioille, vesittyivät pahasti: uusia rahoitusmekanismeja ei syntynyt, vaan kokouksen päätöksessä viitataan lähinnä rahoitukseen olemassaolevista lähteistä.
Käytännössä rikkaimmat valtiot käänsivät selkänsä lähes neljälle miljoonalle ihmiselle Mosambikissa, jotka ovat menettäneet kotinsa ja elinkeinonsa kahden pyörremyrskyn takia. He käänsivät selkänsä Tyynenmeren saarilla asuville ihmisille, joiden pitää etsiä uusi koti, koska alati nouseva merenpinta vie rakennukset mennessään.
Päästökaupan markkinamekanismissa ei päästy eteenpäin
Kokoukseen osallistuneet maat eivät päässeet sopuun yhdestä kokouksen päätavoitteista, päästökaupan markkinamekanismeista. Esimerkiksi Australia, Brasilia ja Kiina tekivät kaikkensa hyödyntääkseen porsaanreikiä, jotka heikentävät ilmastotoimien vaikutusta – esimerkiksi turvaamalla päästökaupan kaksoislaskennan jatkumisen, jossa sekä rahoittava että vastaanottava valtio voivat kirjata päästövähennykset omikseen.
Päättäjät eivät olleet valmiita kirjaamaan ihmisoikeuksien suojelua osaksi päästökaupan pelisääntöjä. Kirjaukset ovat elintärkeitä, jotta päästökauppaan liittyvien projektien haitallisia ihmisoikeusvaikutuksia voidaan arvioida ja ehkäistä tehokkaasti.
Tämä on erityisen tärkeää alkuperäiskansayhteisöille, jotka liian usein kärsivät huonosti suunniteltujen “puhtaiden” projektien aiheuttamista vahingoista, kuten veden pilaantumisesta ja pakkohäädöistä. Päästökauppamekanismien pitäisi tarjota myös enemmän vaikutusmahdollisuuksia niille, joihin päästökauppa ja sen vaikutukset kohdistuvat.
Tässä tilanteessa sopimuksen kariutuminen oli parempi vaihtoehto kuin vesitetty sopimus, joka ei olisi taannut ilmastotoimien kunnianhimoa tai ihmisoikeuksien kunnioittamista osana niitä ja jonka kanssa olisimme joutuneet elämään vuosikausia. Mutta mitä seuraavaksi?
Toivo tulevaisuudesta elää
Vaikka Madridin neuvottelut maalaavat lohduttoman kuvan maapallomme tulevaisuudesta, toivo puhtaammasta tulevaisuudesta elää maailmanlaajuiseksi levinneessä ilmastoliikkeessä. Mielenosoittajien joukko kasvaa ja muuttuu äänekkäämmäksi päivä päivältä.
Vuonna 2020 meidän pitää asettaa rima yhä korkeammalle. Meidän pitää puolustaa ilmasto-oikeudenmukaisuutta yhtenä rintamana ja tavoitella fossiilisista polttoaineista vapaata maailmaa intohimoisesti ja pitkäjänteisesti. Meidän pitää koota voimamme ja lähteä liikkeelle suurempana kuin koskaan aiemmin.
Maailman suurin uhka tarvitsee vastustajakseen maailman voimakkaimman ihmisten liikkeen. Olisiko sinunkin aika tehdä lupaus uudelle vuodelle ja liittyä rintamaan?