Muistan melkein tarkalleen sen päivän kun noin 10 vuotta sitten Amnestyn Joku raja! -kampanja toi eteeni naisiin kohdistuvan väkivallan laajuutta koskevat hyytävät tilastot. Järkytyin, pysähdyin ja totesin, että haluan tehdä asialle jotakin. Samana vuonna olin vapaaehtoisena mukana järjestämässä pienen joukon osana ensimmäistä Valoa ei väkivaltaa -tapahtumaa Helsingissä.
Tapahtuman tarkoituksena on joka vuosi 25. marraskuuta, kansainvälisenä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä, tuoda esiin yksinkertainen viesti: naisiin kohdistuva väkivalta on valtava, maailmanlaajuinen ihmisoikeusongelma. Mutta se ei ole luonnonvoima. Se voidaan pysäyttää. Tahdolla ja toiminnalla.
Valoa ei väkivaltaa -tapahtuma on sittemmin kasvanut ja laajentunut kymmenille suomalaisille toreille eri paikkakunnilla. Silent Wittness -näyttely tuo tänäkin vuonna marraskuisia katua tallaavien eteen merkittävän tilastoluvun: parisuhdeväkivallan seurauksena kuolleiden naisten määrän viime vuonna. Noin 15 vuoden aikajänteellä katsottuna tilastot paljastavat, että luku on keskimäärin 19 naista, vuosittain.
Yksikin kuolema on liikaa.
Mutta kyse ei ole vain numerosta. Tuon luvun 19 taustalla on eri ikäisiä ja taustaisia naisia, kaikilla omat unelmansa ja haaveensa, omat elämäntarinansa. Yksi yhteinen tarinanjuonne kuitenkin on ollut se, että jokainen heistä on joutunut kokemaan parisuhdeväkivaltaa. Ja menettänyt henkensä. Surmaajana oma avio- tai avopuoliso, seurustelukumppani, entinen kumppani.
Kuolemat voidaan estää. Puuttumalla naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, ottamalla se vakavasti, panostamalla. Yksikin kuolema on liikaa.
Avun saaminen ei saa olla vaikeaa
Valoa ei väkivaltaa -tapahtumissa halutaan tänä vuonna tuoda esiin myös matalan kynnyksen palvelujen tärkeyttä. Meiltä puuttuu kokonaan valtakunnallisesti kattava matalan kynnyksen periaatteella toimiva palveluverkosto.
Amnesty on yhdessä monien järjestöjen kanssa ajanut vuosia niin sanotun matalan kynnyksen tukikeskuksen pilottihanketta. Keskus toimisi yhden luukun periaatteella. Nimitys tulee siitä, että saman katon alta voi saada erilaisia palveluita, eikä väkivaltaa kokeneen tarvitse itse hyppiä luukulta luukulle niitä hakemassa. Väkivaltaa kokenut tarvitsee usein henkisen tuen ja keskusteluavun lisäksi tukea vaikkapa talous- tai asuntoasioihin tai juridista apua rikosprosessiin tai eroon liittyvissä asioissa.
Meillä on varaa, jos tahdomme
Tämän vuoden aikana vaikuttamistyötä tukipalveluiden puolesta tehdessäni olen kuullut useaan otteeseen, että elämme taloudellisesti tiukkoja aikoja ja siksi rankkaa priorisointia tarvitaan. Saman priorisointiargumentin olen kuitenkin kuullut monta kertaa aiemminkin vuosien saatossa. Oli kyseessä sitten taloudellisesti tiukat tai vähemmän tiukat ajat. Priorisointikilpailussa naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiset toimet jäävät kauas listan alkupäästä.
Hallitus ei ota tosissaan kansainvälisiä velvoitteita
Hallitus ei ota tosissaan kansainvälisiä velvoitteita, joiden pitää näkyä myös budjetissa. Mallia voitaisiin ottaa esimerkiksi naapuristamme Ruotsista, joka satsasi hiljattain yli 90 miljoonaa euroa kansalliselle naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiselle strategialle seuraaviksi vuosiksi.
Vuosina 2010-2015 myös Suomessa oli toiminnassa kansallinen naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen toimintaohjelma. Sen aikana moni tärkeä asia liikahti eteenpäin. Ja yhtä moni jäi liikahtamatta, koska ohjelma ei koskaan saanut sille kuuluvia, riittäviä resursseja.
Nyt odotamme, että toimintaohjelma saa jatkoa Istanbulin sopimuksen toimeenpano-ohjelmasta. Haluamme kunnianhimoisen, pitkälle katsovan ohjelman, konkreettiset tavoitteet ja riittävät resurssit sen toteuttamiseen. Parhaimmatkaan toimintaohjelmat eivät jää kuin kauniiksi kehyksiksi, jos niiden sisällön toteuttamiseen ei panosteta taloudellisesti. Siksikin on jälleen, naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä, tärkeää että väkivallasta ja sen seurauksista pidetään ääntä. Äärimmäinen seuraus on myös se, että naisia kuolee, vuosittain.
Lopuksi
”Naismuistiin ei ole ollut niin ihmisoikeusvälinpitämätöntä hallitusta kuin nyt”, kirjoitti Amnestyn ihmisoikeustyön johtaja Pia Puu Oksanen viimeviikkoisessa blogissaan. Nyt jos koskaan tarvitaan valoa, vastarintaa ja ääntä. Ehkä siksi on ollut erityinen ilo olla tänäkin vuonna mukana, usean väkivallan vastaista työtä järjestön ja aktivistin kanssa, nyt Amnestyn työntekijänä, järjestämässä Valoa ei väkivaltaa-tapahtumia. Tavoitteemme ovat kirkkaat ja teemme niiden eteen töitä niin kauan kun se on tarpeellista.
Tanja Noponen. Kirjoittaja on Amnestyn Suomen osaston sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvan syrjinnän asiantuntija.
Tietoa:
Silent Witness -näyttely ja Valoa ei väkivaltaa -tapahtuma Helsingissä Narinkka-torilla perjantaina 25.11. klo 15-17. Paikalla jaetaan tänä vuonna kynttiläheijastimia ohikulkijoille. Valoa, ei väkivaltaa -tapahtuma järjestetään myös lähes sadalla muulla paikkakunnalla. Katso paikkakunnat.
Valoa, ei väkivaltaa Facebookissa.
Amnestyn blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.
[donate_teaser]