Ennen sotaa minulla oli Syyriassa kaikki hyvin. Opiskelin sähköinsinööriksi ja kävin töissä. Vanhempani, minä, kaksi veljeäni ja siskoani, me olimme hyvin onnellisia.
Kun arabikevät laajeni Syyriaan, ihmiset alkoivat vaatia vapautta ja Bašar al-Assadin sotilaat vastasivat väkivallalla. Ikäisiäni miehiä alettiin värvätä armeijaan, mutta minä en halunnut tappaa omaa kansaani. Poliisi lähetti kaksi viestiä ja yritti hakea minut kotoa, mutta isäni varoitti minua ajoissa ja nukuin yön ulkona. Kun pystyin tapaamaan perheeni, kerroin etten halunnut jättää heitä, sillä tiesin heidän tarvitsevan apuani. Isäni ei halunnut armeijan vievän minua ja vaati, että minun on paettava.
En halunnut jättää perhettäni, sillä tiesin heidän tarvitsevan apuani.
Pääsin onnen kaupalla Egyptiin, mutta en tuntenut sieltä ketään, enkä siksi löytänyt työtä tai asuinpaikkaa. Minulla oli kuitenkin setä Libyassa, joten päätin mennä sinne. Työskentelin hänen kanssaan, lähetin rahaa perheelleni ja yritin auttaa sieltä käsin. Mutta myös Libyassa oli rauhatonta. Puolisotilaalliset ryhmät taistelivat keskenään ja ampuivat ja pommittivat miten sattuu.
Kuulin uutisista, että Euroopan maat olivat ottaneet vastaan Syyrian pakolaisia. Euroopassa ei olisi väkivaltaa ja taisteluita. Päätin etsiä meren ylittävän veneen ja löysinkin sellaisen ennen pitkää. Matka maksaisi 1000 dollaria. Veneelle oli lähdössä yli 400 ihmistä Syyriasta ja Palestiinasta, mukaan lukien 50 lääkäriä perheineen. Siellä oli myös syyrialainen ystäväni Yahea.
Illasta meidät vietiin vanhalle kalastusveneelle. Katselin Libyan rantaa ja toivotin hyvästit. Väkeä oli veneessä niin paljon, ettei voinut liikkua. Vähän ajan päästä lähdöstä pienempi seitsemää miestä kuljettava vene tuli rinnallemme. He osoittivat meitä lampulla, ampuivat ilmaan ja käskivät pysähtymään. Ihmiset pyysivät kapteenia kääntymään takaisin, mutta kapteeni ei suostunut. ”Ne ovat puolisotilaallisia joukkoja. Jos tottelemme, he tappavat ja ryöstävät meidät.” He näkivät että veneessä oli lapsia ja pelokkaita ihmisiä, mutta ampuivat silti ja yrittivät tapaa kapteenin. Ampumista ja takaa-ajoa jatkui aamukuuteen, kunnes aurinko alkoi nousta. Sitten he jättivät meidät. Arvelin heidän pelästyneen, koska olimme lähellä Eurooppaa.
Veneessä oli nainen joka oli viimeisillään raskaana.
Ampumisen takia vene oli alkanut vuotaa pahasti. Tyhjensimme venettä pumpulla, mutta pian sekin hajosi. Eräs lääkäreistä soitti apua satelliittipuhelimellaan. Veneessä oli nainen joka oli viimeisillään raskaana. Hän synnytti lapsensa veneessä. Hyvin pian synnytyksen jälkeen vene tuli pahaan aallokkoon ja kaatui.
Kun pääsin pintaan, venettä ei enää ollut, vain ihmisiä hädissään veden varassa. Etsin ystävääni Yaheaa, koska hän ei osannut uida, eikä hänellä ollut pelastusliivejä. En koskaan löytänyt häntä. Hän ei luultavasti päässyt ulos, kun vene upposi.
Jatkoimme uimista, vaikkemme tienneet minne, sillä mitään muuta ei näkynyt kuin merta. Ihmiset itkivät ja huusivat perheenjäsentensä perään. Löysin pienen vauvan vatsallaan vedessä. Käänsin hänet ja näin että hän oli kuollut.
Auringon laskiessa apu saapui kahden maltalaisen veneen muodossa. He etsivät selviytyneitä keskiyöhön asti. Veneessä oli ollut yli 400 ihmistä. Heistä 212 pelastui, mutta merestä nostettiin vain 26 kuollutta. Kaikki muut upposivat veneen mukana.
Sain soittaa perheelleni vasta viiden päivän kuluttua haaksirikosta. Vanhempieni terveys ei ole hyvä ja huoli oli vähällä musertaa heidät.
Perheeni on edelleen Syyriassa taisteluiden keskellä, eikä heillä ole pakokeinoa. Tarkka-ampuja tappoi tätini ja pienen serkkuni Damaskoksessa. Heidän huolensa ovat nyt ohi, mutta en halua perheeni seuraavan heitä.
Mohammed Kazkji, 23.
Mohammed asuu nykyään Maltalla ja työskentelee sähköasentajana. Hän yritti hakea turvapaikkaa Hollannista, mutta hänet palautettiin Dublinin sopimuksen nojalla Maltalle. Hänet oli pelastusoperaation yhteydessä rekisteröity turvapaikanhakijaksi, vaikka hän ei itse ollut turvapaikkaa hakenut.