Piirrän nyt eteenne kuvan. Se on tämän päivän Suomesta, maasta, jossa ihmisoikeuksien maltillisia puolustajia kutsutaan toiseksi ääripääksi ja jonne turvapaikan saaneen ihmisen on käytännössä mahdotonta saada perheensä.
Maasta jonka poliittiset päättäjät kehtaavat puhua vetovoimatekijöistä silloin kun kyse on työmahdollisuuksien lisäämisestä täältä turvaa hakeville ihmisille ja jossa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa joko vähätellään tai siitä puhutaan rasistisin äänenpainoin.
Tämän maan pääkaupungissa syttyy eräänä maaliskuisena lauantaina kynttilä. Koolla on satapäinen joukko ihmisiä, jotka eivät aio sulkea silmiään eivätkä suutaan. Meitä, jotka tyydymme hymyilemään vinosti, kun meitä syytetään ääripääksi vain sen vuoksi että toimimme samojen oikeuksien toteutumiseksi kaikille ihmisille. Amnestyn kevätseminaari.
Koolla on satapäinen joukko ihmisiä, jotka eivät aio sulkea silmiään eivätkä suutaan
Me jaamme koko sydämestämme vierailevan puhujamme Elisabeth Rehnin painavan vaatimuksen siitä, että päätöksentekoon on saatava lisää inhimillisyyttä – inhimillisyys kaikkia jäseniään kohtaan on suomalaisen yhteiskunnan kivijalka. Olemme hänen laillaan siitä tyrmistyneitä, että mitä sellaista turvapaikanhakijat ovat tehneet että osa suomalaisista on jengiytynyt heitä vastaan.
Tällä hetkellä me työskentelemme lähestyvien kuntavaalien parissa kiivaasti. Yleisön eteen marssi ehdokasjoukko, jossa kaikki eduskuntapuolueet olivat edustettuina. Ja mikä joukko se olikaan – Anders Adlercreutz (r.), Emma Kari (vihr.), Silvia Modig (vas.), Nasima Razmyar (SDP), Laura Rissanen (kok.), Kimmo Tiilikainen (kesk.) sekä Tiina Tuomela (kd.) olivat jo sitoutuneet kuntavaalitavoitteisiimme ja Veera Ruohokin (PS) lupasi, että tilaisuuden jälkeen lähtee mukaan. Taitava, ainutlaatuisella tavalla lempeän päättäväinen toimittaja Kirsi Heikel sai ehdokkaista irti hienon keskustelun.
Olen iloinen ehdokkaiden ihmisoikeusmyönteisyydestä. Siitä, että niin iso osa heistä seisoi yhtenä rintamana myös heikoimpien oikeuksien puolella. Meistä jokaisen täytyy olla varovainen, että emme tee vastakkainasettelua sinne, missä sitä ei ole.
Varsinainen työ on vielä edessä
Varsinainen työ on kuitenkin sekä ehdokkailla että meillä kaikilla yhteiskuntamme jäsenillä edessä. Naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen työn turvaamiseksi on tehtävä hartiavoimin työtä siinä vaiheessa, kun maakuntauudistus tapahtuu. Riittävä määrä kuntapaikkoja takaa sen, että pakolaiset pääsevät heti kotoutumaan ja uuden elämän alkuun.
Nämä tehtävät lepäävät kuntapoliitikkojen, tulevien maakuntapoliitikkojen ja aivan keskeisellä tavalla meidän kaikkien hartioilla.
Keskustelun kriisi
Meidän on pidettävä näitä teemoja esillä. Verkossa ja kasvokkain, työmme kautta ja siellä, missä vapaa-aikana toimimme. Ilmapiiristä on tällä joukolla iso vastuu sen lisäksi, että tarvitaan konkreettisia toimia. Meillä kaikilla on vaikuttamisen mahdollisuuksia omassa lähipiirissämme, ja monilla meistä myös paljon tätä laajemmin. Haastan sekä mukana olleet ehdokkaat että kaikki tilaisuuden osallistujat ja tämän tekstini lukijat etsimään yhden uuden paikan, jossa ihmisoikeuksia voi pitää esillä.
Elisabeth Rehn kuvasi puheenvuorossaan sitä sitkeyttä ja selviytymisen halua, jota hän on kohdannut maailman kriisialueilla toimiessaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei voi puhua kriisistä muilta osin kuin keskustelukulttuurin, dialogiin pyrkimisen osalta. Ja uskoisin, että juuri tuota Rehnin mainitsemaa sitkeyttä näen ympärilläni täällä.
Me emme luovuta, emme anna pimeyden voittaa, meissä on sitkeyttä sytyttää se kynttilä uudestaan ja uudestaan, vaikka muut sen yrittäisivät puhaltaa sammuksiin.
Frank Johansson
Kirjoittaja on Amnestyn Suomen osaston toiminnanjohtaja. Blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.