Viime viikon maanantai ja tiistai olivat pelottavimmat meneillään olevan konfliktin aikana. Väkivalta ulottui nyt alueelle, jolla asun – alueelle, jolla minä, lapseni ja naapurimme olivat ajatelleet olevan turvallista.
Työtehtäväni tuona päivänä oli kerätä tietoja nuorten poikien tappamisesta Shatin pakolaisleirillä Eid-juhlan ensimmäisenä päivänä ja ensimmäisen palestiinalaisen kristityn tappamisesta tämän sodan aikana. Molemmat tapaukset sijoittuivat lähelle kotiani. Kun työpäivä oli ohi, tulin kotiin, asettauduin sohvalle ja katselin televisiota. Sähköt olivat poikki, mutta käytin generaattoria.
Se mitä täällä tapahtuu, ei koske vain palestiinalaisia. Se koskee koko ihmiskuntaa.
Uutiset auttavat näkemään konfliktin koko kuvan; työpäivieni aikana keskityn yksittäisiin tapauksiin ja yksityiskohtiin. Kävin television ääreen puoli yhdentoista maissa illalla eikä kulunut kauaakaan, kun nukahdin syvään uneen ja television kaukosäädin putosi kädestäni. Heräsin erittäin voimakkaasta räjähdyksestä aiheutuneeseen ääneen, jota seurasi tiheä räjähdysten sarja. Olemme tottuneet Israelin pommitusten aikaansaamiin räjähdyksiin, mutta nämä äänet olivat niin kovia, että tiesimme pommitusten osuvan nyt lähelle.
Lapset ja muut luonamme tällä hetkellä asuvat sukulaiset juoksivat luokseni. Makasin vieläkin näännyksissä sohvalla. Kun pommit osuvat lähelle tai perheeni säikähtää, he tulevat aina minun luokseni. He luulevat, että voin suojella heitä tai että olen jonkinlainen pelastaja. Tietenkään oikeasti ei ole mitään, mitä voisin tehdä.
Pommit valaisevat taivaan
Nousin ylös ja huomasin, että lähellä Al-Abbasissa, Ansarissa, Shifan sairaalan alueella ja Gazan satamassa tapahtuvat räjähdykset valaisivat koko taivaan. Pian alkoi Israelin laivojen tykistötuli ja ilmapommitukset. Räjähdysten, särkyvän lasin ja romahtavien seinien äänet olivat musertavia. Käskin lasten ja muun perheen juosta alakertaan, piiloutua portaikkoon ja yrittää pysyä talon itäpuolella, sillä merivoimien tykistötuli tuli mereltä, talon länsipuolelta. Kotimme ikkunat eivät menneet rikki, sillä olin aiemmin vahvistanut lasia vetämällä siihen ilmastointiteippiä.
Se oli kammottavaa, kerrassaan kammottavaa. Pommitus jatkui kuuteen asti aamulla. Se päättyi vasta, kun aurinko nousi.
Suunnilleen kolmen aikaan aamuyöstä lentokoneesta ammuttu ohjus osui talomme länsipuoliseen rakennukseen sekä sen edessä sijaitsevaan taloon. Räjähdyksiin sekoittui mereltä tuleva tykistötuli ja ilmapommitukset.
Ei paikkaa minne mennä
Perheeni ja naapurimme hätääntyivät ja ihmiset lähtivät kodeistaan tietämättä, minne mennä. Perheeni kyseli, pitäisikö meidän lähteä. Naapurit huusivat meille, että pitää paeta. Mutta mihin? Sanoin kaikille, että meidän pitäisi pysyä paikallamme. Kuvittele, että lähtisimme kohti Shifan eilen pommitettua sairaalaa, jota kuitenkin yhä pidetään Gazan kaistaleen turvallisimpana. Sinne päästäksemme meidän pitäisi kävellä isossa joukossa ja pysytellä seinien lähistöllä. Ohjukset eivät kuitenkaan ehkä tunnistaisi meitä pakenevaksi perheeksi, vaan olisimme alttiina iskuille. Selitin kaikille, että meillä ei ole paikkaa, johon paeta vaan parasta on pysytellä portaiden alla, rakennuksemme pohjakerroksessa.
Yhdessä vaiheessa pieni tyttäreni Huda alkoi vapista ja hänen kehonsa muuttui jääkylmäksi.
Jotkut naapureistamme selvisivät Shifan sairaalaan, ja seuraavana päivänä he kertoivat meille kuinka täynnä se oli. Mietin mielessäni Shuja’iyassa ja muilla alueilla asuvia ihmisiä, joiden oli ollut pakko jättää kotinsa – he elävät nyt ilman mitään suojaa tai tukea. Ajattelin, että pian olen ehkä itsekin samassa tilanteessa. Näitä ajatuksia en kuitenkaan jakanut perheeni kanssa.
Pysyttelimme piilopaikassamme kahdeksan tuntia. Silloin tällöin joku meistä keitti teetä tai kahvia ajan kuluttamiseksi. Ilmapiiri oli kuitenkin kuumeinen: lapseni ensin nauroivat hullun tavoin ja seuraavassa hetkessä puhkesivat itkuun. Yhdessä vaiheessa pieni tyttäreni Huda alkoi vapista ja hänen kehonsa muuttui jääkylmäksi. Oli kuin joku olisi heittänyt hänet hyiseen veteen. Myös muut lapset alkoivat itkeä.
Median vaientaminen
Pelottavin hetki oli, kun median rakennusta pommitettiin. Ilmaiskujen aikaan olemme riippuvaisia radiouutisista, joita kuuntelemme puhelimistamme. Ne tarjoavat yhteyden ulkomaailmaan. Ilman radiouutisia kuulemme vain pommien äänen. Kuuntelemme Al-Aqsa radiota, mutta se hiljeni iskun jälkeen. Vaihdoimme muille kanaville, mutta ne hiljenivät yksi toisensa jälkeen. Se sai minut huolestumaan eniten. Tuntui, että menetin sen vähäisenkin kontrollin, mitä minulla oli tilanteeseen ollut.
Olemme edelleen hiljaisuudessa, paitsi silloin kun pommitusten äänet kuuluvat. Muutaman tunnin jälkeen pommituksista tulee taustahälinää, johon tottuu kuin jääkaapin tai generaattorin ääneen.
Huhuja ja sekaannusta pimeydessä
Huhupuheet alkoivat kiertää ja levittää paniikkia ja sekaannusta. Olimme täydellisessä pimeydessä, kun sähköt olivat kokonaan poikki. Olisin voinut käynnistää generaattorin, mutta minun oli tärkeää kuulla sotalentokoneiden ja lennokkien äänet koko ajan, jotta tietäisin kuinka lähellä ne ovat.
Seuraavaksi menin tarkastamaan naapurini taloa. Sen katon oli lävistänyt ohjus.
Aamukuudelta heinäkuun 29. päivänä, kun pommitus oli lakannut, menin alakertaan tarkastamaan autoni ja ympäröivän alueen. Pelkäsin että autoni oli vahingoittunut, koska – uskokaa tai älkää – vakuutukset Gazassa eivät suojaa sodan aiheuttamilta vahingoilta. Se on sekopäistä – meillä on sota koko ajan.
Keskellä katua oli suuri kraatteri. Se näytti siltä, kuin sen olisi aiheuttanut mereltä tullut pommitus. Se oli pelottavan lähellä taloamme. Seuraavaksi menin tarkastamaan naapurini taloa. Sen katon oli lävistänyt ohjus. Samoin oli käynyt kahden muunkin naapurin taloille.
Pommittamalla naapurustoamme he lähettivät viestin: missään päin Gazaa ei todellakaan ole turvallista. Tajusin, että minä tahansa hetkenä minun naapurustoni voisi muuttua Shuja’iyaksi. Se voisi murentua raunioiksi pommien iskuista.
Kauhuun tottuminen
Pikaisen tarkistuskierroksen jälkeen palasin kotiini ja nukuin muutaman tunnin. Heräsin, otin kylmän suihkun ja lähdin töihin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä on elämää Gazassa. Kauhua yöllä ja joukkomurhia päivällä. Siihen tottuu. Ei ole vaihtoehtoja.
Päivällä teen työni enkä ajattele yötä ennen kuin se tulee. Jos ajattelisin, olisin jatkuvasti huolissani. Tärkeintä on, että perheeni ja minä heräämme aamulla. Ei meillä edes olisi paikkaa jonne mennä. Voimme vain olla talossani.
Tärkeää työtä vaarasta huolimatta
Kaikista vaaroista huolimatta minusta tuntuu, että työlläni on tarkoitus. Se auttaa minua jaksamaan.
Minun täytyy keskittyä ihmisoikeusloukkausten dokumentoimiseen ja raportoimiseen, jotta maailma tietäisi mitä Gazassa todella tapahtuu. Minusta tuntuu, että minulla on velvollisuus auttaa. Ei vain Gazaa, vaan koko ihmiskuntaa.
Se mitä täällä tapahtuu, ei koske vain palestiinalaisia. Se koskee koko ihmiskuntaa.
Kirjoittaja tekee ihmisoikeustyötä kentällä Gazassa.
Amnestyn blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.