Amnestyn Suomen, Ruotsin ja Norjan osastot sekä Saamelaisneuvosto ovat tutkineet, miten alkuperäiskansojen ennakkosuostmus (FPIC) toteutuu Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Tutkimus osoittaa, että maiden lainsäädännöt eivät turvaa ennakkosuostumuksen toteutumista kansainvälisten normien mukaisesti.
Raportti kokonaisuudessaan englanniksi (PDF)
Kyseessä on Amnesty Internationalin ensimmäinen tutkimusraportti saamelaisiin kohdistuvista ihmisoikeusloukkauksista Pohjoismaissa. Raportti perustuu laajaan tutkimukseen, jossa on tarkasteltu Norjan, Ruotsin ja Suomen lainsäädäntöä ja politiikkatoimia. Raporttia varten tehtiin myös kolme tapaustutkimusta: Fosenin tuulivoimaloista Norjassa, suunnitellusta nikkelikaivoksesta Rönnbäckissä Ruotsissa ja malminetsintälupaprosesseista Suomen Käsivarressa. Tapaustutkimukset toteutettiin tutkimalla virallisia asiakirjoja sekä tekemällä haastatteluja.
Ilmastokriisi uhkaa saamelaisten kulttuuria ja elinkeinoja, jotka ovat vahvasti sidoksissa luontoon. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa ilmastokriisi on tuonut uusia uhkia saamelaisille maankäyttöhankkeiden kautta. Useita hankkeita perustellaan vihreällä siirtymällä. Saamelaisille hankkeet voivat olla tuhoisia, jos ne toteutetaan esimerkiksi poronhoidolle tärkeällä alueella.
Tutkimus ”Just Transition or ‘Green Colonialism’?“ osoittaa, että Suomen, Ruotsin ja Norjan lainsäädännöt eivät turvaa saamelaisille alkuperäiskansana kuuluvia oikeuksia ”vihreän siirtymän” hankkeissa kansainvälisten ihmisoikeusnormien mukaisesti. Erityisiä puutteita on velvoitteessa neuvotella ja hankkia saamelaisilta ennakkosuostumus (FPIC), joka on keskeinen osa alkuperäiskansaoikeuksia.
Vaikka Suomen, Ruotsin ja Norjan lainsäädännöissä on eroja, tutkimus osoittaa, että yksikään valtio ei turvaa riittävästi saamelaisten oikeuksia ja osallistumista maankäyttöä koskevissa päätöksissä. Maiden lainsäädännöt eivät velvoita päätöksentekijöitä pyrkimään neuvotteluissa saamaan saamelaisilta ennakkosuostumusta ennen saamelaisiin vaikuttavien maankäyttöhankkeiden aloittamista. Yksikään valtio ei myöskään takaa riittäviä resursseja saamelaisten edustajille, jotta he voisivat osallistua hankkeita koskeviin neuvotteluihin tehokkaasti. Lisäksi viranomaisten heikko ymmärrys saamelaiskulttuurista vaikeuttaa saamelaisten oikeuksien toteutumista.
Riittämätön lainsäädäntö johtaa vuosia kestäviin maankäyttökiistoihin. Saamelaisyhteisöt joutuvat puolustamaan kulttuuriaan ja elinkeinojaan valittamalla tuomioistuimiin tai kansainvälisiin ihmisoikeuselimiin, koska kansallinen lainsäädäntö ei turvaa heidän oikeuksiaan. Tämä aiheuttaa myös henkilökohtaisia kustannuksia saamelaisille. Jatkuva maankäyttöpaineista johtuva epävarmuus on kuluttavaa ja vaikuttaa negatiivisesti saamelaisten terveyteen ja hyvinvointiin.
Amnesty ja Saamelaisneuvosto antavat useita suosituksia Suomelle, Norjalle ja Ruotsille. Kaikkien kolmen valtion on kehitettävä lainsäädäntöään ennakkosuostumusta koskevien kansainvälisten normien mukaisesti. Valtioiden täytyy varmistaa, että laajamittaisia maankäyttöhankkeita ei suunnitella tai toteuteta saamelaisten perinteisillä alueilla ilman saamelaisten edustajilta saatua ennakkosuostumusta.
Suomen hallituksen on viimein uudistettava saamelaiskäräjälaki. Lain uudistaminen on olennaista ennakkosuostumuksen vahvistamiseksi. Amnesty ja Saamelaisneuvosto suosittavat myös, että Suomessa kehitetään kaivoslainsäädäntöä saamelaisten oikeuksien turvaamiseksi ja ratifioidaan kansainvälisen työjärjestön alkuperäiskansoja koskeva ILO 169 -sopimus.
Saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana
Saamelaisten asema alkuperäiskansana on vahvistettu Suomen perustuslaissa. Tämä tarkoittaa, että saamelaisilla on yksilöitä koskevien ihmisoikeuksien ohella kollektiivisia oikeuksia kansana, kuten oikeus ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan sekä siihen kuuluvia perinteisiä elinkeinojaan. Lisäksi alkuperäiskansoilla on itsemääräämisoikeus päättää vapaasti poliittisista, yhteiskunnallisista ja taloudellisista asioistaan.
Ennakkosuostumus
Ennakkostuostumus (FPIC) on keskeinen osa alkuperäiskansaoikeuksia. Se tarkoittaa, että alkuperäiskansojen kanssa on neuvoteltava ja pyrittävä saamaan heiltä etukäteinen, vapaa ja tietoon perustuva suostumus ennen sellaisten hankkeiden hyväksymistä ja toimeenpanoa, jotka vaikuttavat merkittävästi alkuperäiskansojen elämään, kulttuuriin ja elinkeinoihin.