Yli 1000 koululaista osoitti mieltään lokakuussa Trondheimissa Norjassa vastustaakseen koulukaverinsa Taibeh Abbasin ja tämän perheen palautusta Afganistaniin. Tässä Taibehin puhe, jonka hän piti mielenosoituksessa. Se on samalla vetoomus Norjan hallitukselle.
Hei kaikki!
Ensinnäkin, haluaisin kiitää kaikkia teitä, jotka olette tulleet tänne tänään.
Tulevaisuuteni on näyttänyt epävarmalta jo pitkän aikaa.
En tiennyt, mitä tapahtuisi – viikon, kuukauden tai vuoden päästä. Epävarmuus kalvoi minua joka ikinen päivä.
Tämä ei tarkoita sitä, että minusta olisi tullut heikompi. Minusta tuli vahvempi!
Tämän voiman olen saanut koulunkäynnin ansiosta.
Viiden vuoden aikana olen oppinut paljon. Ja kaikki oppimani on auttanut minua jatkamaan haaveitteni toteuttamista.
Olen tyttö, jonka unelmana on aina ollut käydä koulua.
Olen tyttö, jota kohdeltiin epäreilusti monen vuoden ajan, kun asuin Iranissa.
Minulla oli tapana seistä ikkunassa ja katsella iranilaisia tyttöjä matkalla kouluun.
Suurin unelmani oli olla heidän saappaissaan, oppia asioita ja saada koulutus.
Unelmoin, miten oppisin pitämään lyijykynää oikealla tavalla ja miten oppisin kirjoittamaan kirjeitä oikein. Niinpä minä ja veljeni istuimme kotona ja luimme kirjoja.
Afgaanipakolaisilla ei käytännössä ole minkäänlaisia oikeuksia Iranissa. Muistan, kuinka tuskallista oli, kun veljeni eivät saaneet pelata palloa iranilaisten poikien kanssa, vaan heidän täytyi pitää erilaisia pelipaitoja ja pelata toisella pallolla.
Olen tyttö, joka käveli yli vuorien ja ylitti rajoja paremman elämän puolesta.
Norja oli kaukainen maa. Mutta olimme tervetulleita alusta alkaen. Pidin Norjasta, vaikka minulla oli ikävä äitiäni ja pikkuveljeäni.
Olin helpottunut. Minusta tuntui, että täällä minulla on tulevaisuus.
Omaksuin kaikki vaikutteet, kielen, tiedot, elämäntavan. Vastaanottokeskuksen pojat väsyivät seuraani, koska olin niin omistautunut.
Koin tulleeni maahan, jossa on paljon mahdollisuuksia. Maahan, jossa minua odottaa tulevaisuus.
Viime vuosien ajan perheeni ja minä olemme asuneet Trondheimissa.
Tunnemme olevamme osa tätä yhteiskuntaa – koulussa, jalkapallokentällä, töissä ja moskeijassa.
Meillä on paljon ystäviä.
Olemme tehneet sen, mitä Norjan valtio on meiltä pyytänyt: olemme kotoutuneet.
Turvapaikkaprosessi on ollut perheellemme raskas.
Sen jälkeen, kun oleskelulupamme peruttiin olemme eläneet jatkuvassa epätietoudessa.
Yö, jolloin poliisit tulivat ensimmäistä kertaa heittämään meitä ulos maasta, muutti minua ihmisenä.
Se näytti meille Norjasta uuden puolen, sellaisen, jota ilman olisin halunnut olla. Äitini sairastui. Veljeni olivat kauhuissaan ja nukkuvat öisin huonosti. Päivistäni ja öistäni tuli synkkiä.
Kadotin sen rohkeuden, jonka olin saanut käymällä koulua ja tuntemalla olevani kuten muutkin.
Olen ylpeä siitä, että olemme täällä yhä!
Isoveljeni on päässyt koulusta ja hänellä on hyvä työpaikka.
Käyn viimeistä vuotta Thora Stormin lukiota. Pikkuveljelläni on monia kavereita ja hän on niin taitava jalkapalloilija, että on pelannut Trøndelagin alueen joukkueessa.
Meillä on paljon ystäviä, joiden tiedämme välittävän meistä ja joista me välitämme.
Kabulissa ei ole tulevaisuutta minulle eikä veljilleni.
Lähdemme maahan, jossa emme ole koskaan käyneet.
Jälleen kerran tulemme olemaan alttiina syrjinnälle ja joudumme kokemaan, millaista on olla osa haavoittuvaa vähemmistöä.
Meillä ei tule olemaan rauhallista elämää.
Meillä ei tule olemaan elämää lainkaan.
Koska olen tyttö, olen erityisen suojaton. Unelmani opinnoista ja ammatista tulevat särkymään.
Minusta on tullut voimavara norjalaiselle yhteiskunnalle.
Olen itsenäinen nainen, mutta minun täytyy alistua miesten hallitseman yhteiskunnan sääntöihin.
Nykyään Afganistanissa lapsia, ja erityisesti tyttöjä, siepataan, raiskataan, pakotetaan menemään naimisiin, kohdellaan kaltoin ja heille tehdään muita kauheita asioita.
Jos minut lähetetään takaisin, minusta voi tulla yksi heistä. Myös veljeni tuntevat itsensä norjalaisiksi. He näkevät tulevaisuutensa Afganistanissa synkkänä.
Olemme liikuttuneita ja kiitollisia kaikesta siitä tuesta ja huolenpidosta, jota olemme saaneet ja saamme edelleen!
Erityiskiitokset opiskelijoille, jotka aloittivat tämän mielenosoituksen toteuttamisen vapaaehtoisesti ja ilman muiden apua. Kiitos kaikesta, mitä olette tehneet minun ja perheeni hyväksi.
Kiitos Thoran ja Rosenborgin lukioissa kaikille teille, jotka olette antaneet meille toivoa ja voimia.
Kiitos Vestbyn jalkapallojoukkueelle ja hyville ystävillemme ja tukijoille. Kiitos teille kaikille!
Joten, ole kiltti Norja:
Älä lähetä minua ja perhettäni Afganistaniin.
Anna meille rauhallinen elämä Norjassa.
Anna meille tulevaisuus!